Yhteystiedot

Viron Ortodoksisen Kirkon Ystävyysseura VYS ry
S-posti:
vys.eaok.posti@gmail.com
Löydät meidät myös Facebookista
Viron ortodoksisen kirkon ystävyysseura VYS ry

Uusimmat kuvat

SAARENMAAN JA MUHUN ORTODOKSISUUS

  FM Kulle Raig

Yksittäisiä ortodoksiseurakuntia oli Virossa jo keskiajalla, mutta vain isommissa kaupungeissa ja Kaakkois-Virossa. Saarenmaalla ortodoksisuus alkoi levitä vasta Pohjan sodan aikana, tarkemmin vuodesta 1710 alkaen, kun venäläiset kasakat valloittivat Saarenmaan nykyisen pääkaupungin Kuressaaren, jonka nimi siihen aikaan oli Arensburg. Ortodoksiseurakunta perustettiin kuitenkin vasta 1747. Varsinaisen kirkollisen toiminnan katsotaan alkaneen seuraavana vuonna eli 1748, jolloin myös oli jo pystyssä ensimmäinen kirkkorakennus. Sen sijaintipaikka ei ole tänä päivänä tiedossa ja ilmeistä on, että tuo vuosisatojen takainen pyhäkkö yksinkertaisesti vain paloi.

Vuoden 1749 alussa oli ripeän toiminnan ansiosta uusi puukirkko jumalanpalveluksia varten valmis. Kirkko vihittiin käyttöön toukokuussa 1750. Keisarinna Katariina Suuri päätti hallituskaudellaan, että kaupunkiin rakennettaisiin myös kivikirkko ja niin tehtiinkin. Uusi kolmilaivainen paikallisesta liuskekivestä rakennettu kirkko otettiin käyttöön syksyllä 1790. Tämä nimenomainen kirkko oli aina vuoteen 1866 asti ainoa ortodoksikirkko koko Saarenmaalla ja Muhulla, sillä loput seurakunnista eli kolmetoista, toimivat väliaikaisissa tiloissa. Vuonna 1868 saatiin lisää kolme uutta kirkkoa, joista yksi rakennettiin minun kotisaarelleni eli Muhun Hellamaalle.

 

Uskonnollinen liikehdintä alkaa saarilla

  Kimmokkeena kirkkokunnasta toiseen eli luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen siirtymiseen antoi tsaari Nikolai I:n ukaasi vuodelta 1845, jossa sanottiin, että alueen asukkaiden siirtymistä kirkosta toiseen ei saa estää.   1840-luuvn lopulla tapahtuikin sitten merkittävissä määrin siirtymistä ortodoksiseen kirkkoon . Vuodelta 1847 onkin sitä kuvaava melko vaikuttava luku eli 7549 henkeä. Luterilaisuudesta ortodoksisuuteen vaihtaneiden prosenttiluku olikin korkein Saaren- ja Muhumaalla eli 29,8 ja suurimmillaan juuri Muhulla eli 69 prosenttia. Samanaikaisesti valtiolliset lait kielsivät paluun luterilaisen kirkon piiriin. Aleksanteri II kuitenkin mitätöi omalla ukaasillaan nuo kiellot vuonna 1865, mistä oli seurauksena, että seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana Virossa palasi luterilaisen kirkon helmaan 20 vuoden aikana noin 40 000 ihmistä Oma roolinsa tässä niin sanotussa paluumuutossa oli myös luterilaisten pastorien propagandalla kuten asia kirkollisissa piireissä ilmaistiin. Seuraava tsaari Aleksanteri III saattoi vuonna 1885 taas voimaan isänsä mitätöimät lait, missä yhteydessä venäläistämisprosessin katsotaan saaneen uutta potkua. Virolaisten joukkoluontoineen tulo – vapaaehtoinen tai pakollinen – niin kutsutun venäläisen kirkon helmaan aiheutti sen, että alettiin kaivata vironkielentaitoisia pappeja, paikallisen väestön venäjän kielen taito kun oli melko olematon. Sellaisen Muhu-Rinsin ja Muhu-Hellamaan seurakunnat saivatkin jo vuonna 1847. Mies oli nimeltä Jakov Boikov. Hän oli käynyt Pihkovan hengellisen seminaarin, jossa opetettiin myös viron kieltä.  

Lisää kirkkoja rakennetaan

  Saarenmaan ja Muhun ortodoksiseurakunnat saavuttivat täyden toimintavalmiutensa ja elinvoimaisuutensa 1900-luvun loppuneljänneksellä. Jo vuonna 1866 tosin oli tullut ukaasi, joka edellytti ortodoksikirkkojen ja koulujen rakentamista tai rakentamisen tehostamista. Vuonna 1873 valmistui Saarenmaalla ja Muhulla yhteensä 10 kirkkoa, niiden joukossa myös minun oma kotikirkkoni Muhu-Rinsin kirkko. 1900-luvun lopulla Saarenmaalla oli 17 395 ortodoksia. Vuonna 1890, jolloin Kuressaaren ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko täytti 100 vuotta, juhlajumalanpalveluksessa palveli myös Venäjältä tulleita korkea-arvoisia kirkonmiehiä. He muistivat muistuttaa seuraavasta: Ennen ortodoksian hyväksymistä kurjassa tilanteessa ollut Viro on nyt Venäjän hallitsijoiden ja   toki ennen muuta tsaarin hyväntahtoisuuden ansiosta vuosi vuodelta yhdessä suuren kotimaamme ja kaikkien kansalaisten kanssa saavuttanut suurta edistystä. Jos minulle sallitaan pieni poikkeama niin sanoisin, että kovin tutulta kuulostaa. Samaa väittivät neuvostovallanpitäjät vielä 1980-lvun lopulla tosin käyttämättä sanaa ortodoksia. 1900-luvun alkukymmenellä suunniteltiin toisen ortodoksikirkon rakentamista Kuressareen, mutta tämä suunnitelma raukesi kun ensimmäinen maailmansota alkoi 1. elokuuta 1914. Venäläisten ja saksalaisten välisessä tiimellyksessä Kuressaaren kirkon kellot ja kirkkohopeat evakuoitiin Venäjälle. Vuoden 1917 helmikuun vallankumous toi mukanansa myös muutoksia. Esimerkiksi valtio ei maksanut enää kirkon työntekijöiden palkkoja. Saksalaiset nousivat Saarenmaalla   maihin syksyllä 1917. Moraalinsa menettäneet sotilaat antautuivat, suuri osa heistä otettiin vangiksi ja teljettiin kirkkoon. Vartiossa olleet saksalaiset sotilaat kuulemma olivat pelanneet alttarissa korttia, niin ikään murrettiin auki kaikki lukot ja tyhjennettiin viinivarasto. Myöhemmin saksalaisilta saatiin kylläkin lupa jatkaa jumalanpalveluksia, kunhan kirkossa ei harjoiteta saksalaisten vastaista propagandaa. Helmikuussa 1918 suurin osa saksalaisista lähti jäätietä pitkin Manner-Viroon ja 24. helmikuuta samana vuonna Viro julistautui itsenäiseksi.  

Itsenäisyyden alkuvuodet

 

Vuosi 1918 oli kirkollisen elämän kannalta aika sekava, mutta niin olivat olotkin. Pikku hiljaa kaikki alkoi kuitenkin asettua uomaansa. Nuori Viron tasavalta tosin käyttäytyi monen mielestä aika kummallisesti. Se valtiollisti kaikki seurakunnan rakennukset, sekä koulun että kirkon sivurakennuksineen, mitä vastaan seurakunta myös protestoi. Vuonna 1920 Venäjän patriarkka Tiihon myönsi Viron ortodoksikirkolle autonomian ja aivan vuoden lopulla Tallinna ja koko Viro saivat ortodoksisen arkkipiispan. Vuonna 1923 Viron ortodoksikirkko siirtyy Konstantinopolin patriarkaatin hallinnon alaisuuteen. Itsenäistyneessä Virossa ortodoksinen kirkko koettiin joillakin tahoilla venäläisen suurvaltahengen kädenpidennykseksi. Oltiin myös sitä mieltä, että 10 – 15 vuoden kuluttua ortodoksikirkko on Virossa muisto vain. Konstantinopolin alaisuuteen   siirtyminen osin lievitti tätä pelkoa ja ristiriitaa. Ortodoksipapit ja luterilaisen kirkon pastorit tekivät sentään aika paljon yhteistyötä nimenomaan Saarenmaalla - Kuressaaressa oli molemmilla kirkoilla yhteinen hautausmaa, pidettiin myös yhteisiä rukouspalveluksia. Kirkolla oli myös sisäisiä ongelmia koskien esimerkiksi jumalapalvelusten kieltä. Vaikka venäläiset olivat kautta koko saaren häviävän pienenä vähemmistönä ja vaikka yli puolet heistä osasi viroa, he vaativat, että pitää olla enemmän venäjänkielisiä jumalanpalveluksia. 1920- ja 30- luvulla suhde muuttui, virolaisia alkoi olla enemmän ja venäläisiä kokoa ajan vähemmän. Toinen suuri ongelma oli, että Venäjälle aikanaan evakuoituja kirkon varoja, hopeita, kelloja ja myös puhdasta rahaa ei ollut toivoakaan saada takaisin. Saarenmaan ortodoksiselle kirkolle oli suurena tapahtumana Muhun Hellamaalla syntyneen ja Saarenmaan rovastina toimineen Herman Aavin vierailu syksyllä 1923. Samana vuonna Aav oli siirtynyt Suomeen apulais- eli Karjalan piispaksi. Myöhemmin Aavista tuli Suomen ortodoksisen kirkon piispa ja sittemmin vielä vuonna 1925 arkkipiispa, jossa virassa hän palveli vuoteen 1961.  

Vakiintumisen aika

 

Pitkin 1920 –lukua tapahtui kirkon toiminnan normalisoitumista. 1920 –luvulla kirkko myös erotettiin virallisesti valtiosta, käytännössä se oli ollut niin jo Viron itsenäisyyden alusta lähtien. Päätös koski yhtä hyvin luterilaista kirkkoa. Ortodoksisen kirkon puolella alkoi ainakin Saarenmaalla tuntua se, että kyseessä oli lähinnä niin sanotun tavallisen kansan kirkko, kuului valituksia siitä, että älymystö karttaa kirkkoa. Selitykseksi tarjottiin luterilaisten vihamielistä asennetta ja luterilaisten pappien propagandaa. Ortodoksi ei kuulemma voinut olla oikea virolainen. 1930-luvulla Saarenmaan ja Muhun ortodoksisten seurakuntien toiminta vakiintui edelleen. Ennustus siitä, että ortodoksisuus sammuisi lähimmän 10-15 vuoden aikana   ei tuntunut toteutuvan. Huolta ja murhettakin kyllä riittää, eräs pappi valittikin, että mitään ilon aihetta eivät tarjoa eri uskonlahkojen ja niiden kannattajien runsaus esimerkiksi Kuressaaren kaupungissa. On rukoushuoneita babtisteille, adventisteille, metodisteille, helluntailaisille, maauskoisille ja taaranuskoisille. Niin ikään löytyy runsaasti pakanoita. Kaikki tämä ei voi olla vaikuttamatta seurakuntalaisten uskonelämään, pappi kiteytti.  

Miehityksien ikeessä

  Syksyllä 1939 Viro luovutti Moskovalle tukikohtia juuri ortodoksien alueelta eli Viron saarilta. Tällöin Saarenmaalle ja Hiidenmaalle vyöryi iso joukko venäläisiä sotilaita ja niiden mukana myös niin kutsuttua siviilivaruskuntaa. Vuoden 1940 kesällä Viro kaapattiin Neuvostoliiton syleilyyn. Tämä tiesi tuhoa myös kirkolle. Koko normaali elämä kääntyi päälaelle ja muuttui peräti vaaralliseksi. Sekä ortodoksi – että luterilaisella kirkolla oli vain yksi päämäärä – selvitä hengissä. Vuoden 1941 kesäkuun ja myöhemmin vuoden 1949 maaliskuun karkotukset koskivat kipeästi myös Saarenmaan ja Muhun seurakuntien pappeja ja muita kirkon työntekijöitä, jotka pantiin härkävaunuissa menemään kohti Siperiaa Vuosina 1940/41 vangittiin ja tapettiin   lukuisia ortodoksipappeja ja monia kirkkoja poltettiin maan tasalle, monet kirkoista taas otettiin muuhun käyttöön, esimerkiksi varastoina, pahimmissa tapauksissa navettoina. Alkukeväästä 1941 Viron ortodoksikirkko menetti autonomiansa oltuaan 22 vuotta itsenäinen. Nyt se oli taas alisteinen Moskovalle. Noin vuoden ajan ei Saarenmaan ja Muhun ortodoksiseurakunnissa ole minkäänlaista toimintaa. Kesästä 1941 Viro sai jälleen uuden isännän. Neuvostoliiton ensimmäinen miehitys loppui ja seurasi saksalainen sellainen, Kirkollinen elämä kuitenkin elpyi vähitellen ja jo vuoden 1942 talvella voitiin taas pitää monissa Saarenmaan ja Muhun kirkoissa jumalanpalveluksia.   Puna-armeija palasi Viroon voittajana syys-lokakuussa 1944, kyseessä oli toinen neuvostomiehitys, jota nyt kestikin pitkään eli aina vuoteen 1991, jolloin Viro itsenäistyi uudelleen. Vuonna 1944 oli tilanne kuitenkin se, että monet papit olivat ehtineet paeta saapuvien neuvostojoukkojen tieltä länteen, lähinnä Ruotsiin. Tulkoon tässä sanotuksi sekin, että juuri Viron saarilta ja läntiseltä rannikolta lähti ihmisiä kohti Suomea ja Ruotsinmaan rantaa eniten, vähemmän heitä pääsi lähtemään Viron sydänmailta. Kirkon tulot alkoivat uusissa, kirkolle vihamielisissä oloissa vähenemään kautta linjan. Pappien palkat piti siksi minimoida, mutta sekään ei auttanut. Seurakunnat supistuivat ja sitä myöten myös vapaaehtoiset lahjoitukset. Kirkon maat niin kuin myös rakennukset ja koko muu irtaimisto oli valtiollistettu, kaikesta, mihin aiottiin ryhtyä, oli sovittava paikallisten viranomaisten   kanssa.  

Neuvostoajan arkea

 

Saaren – ja Muhunmaalla oli silti verrattuna muihin Viron ortodoksisiin rovastikuntiin asiat oikein hyvin, sillä yhteensä seitsemästätoista kirkosta 14 oli voinut pitää ovensa auki ja niissä neljässätoista oli vuonna 1950 kymmenen pappia. Kirkonkin oli silti mukauduttava uuteen retoriikkaan: 5. maaliskuuta vuonna 1953 tulee   Kuressaaren Pyhän Nikolain seurakunnalle rovastin lähettämä määräys: Patriarkan käskystä on rukoiltava Stalinin tervehtymisen puolesta. Rukoukset eivät silti auttaneet: kahden päivän kuluttua saapui postiljooni uudella sähkeellä: kirkossa on rukoiltava Stalinin sielunrauhan puolesta. Samanlainen farssi toistuu 30 vuotta myöhemmin kun Leonid Brezhnev kuolee. Koko neuvostoajan saldo kirkkojen osalta oli surullinen: kirkkojen toimintaa rajoitettiin kaikin keinoin, suurin rajoitus lienee ollut se, että kirkollisia menoja sai harjoittaa vain kirkon seinien sisäpuolella, ei ulkopuolella, ei myöskään uskovaisten kodeissa. Vainajan siunaus saattoi tapahtua vain paikallisen toimeenpanevan komitea erikoisluvalla. Kirkko joutui maksamaan monikertaista tuloveroa, vakuutusmaksut olivat paljon korkeammat ja sähkö kalliimpaa.   Mutta toisaalta kulisseja yritettiin pitää yllä. Kun nykyinen Venäjän patriarkka, silloin vielä Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Aleksi vieraili ensimmäistä kertaa Saarenmaalla ja Muhulla vuonna 1965 juhlistamassa Kuressaaren Pyhän Nikolaoksen kirkon 175-vuotispäivää oli se suurtapahtuma myös kaikille paikallisille puolue –ja hallintoelimille, jotka tekivät kaikkensa vierailun onnistumisen eteen. Saarenmaan kirkoista moni on arvokas taiteellisesti ja rakennushistoriallisesti. On kai yhdyttävä erääseen virolaisen kirkkohistorian asiantuntijaan, joka on todennut, että meidän on oltava kiitollisia niille seurakunnille – yhtä hyvin ortodoksisille kuin luterilaisille – jotka kaiken kurjuuden ja vainojen uhallakin - pystyivät pitämään huolta kirkkorakennuksista niin, että ne eivät tuhoutuneet täysin.   Neuvostomiehitys sai silti aikaan sen, että noin 80 % Viron ortodoksikirkoista tuhoutui tai kärsi suurempia tai pienempiä vaurioita. Saarenmaalla ja Muhulla tilanne on, kuten jo tuli sanotuksi suhteellisen hyvä : seitsemästätoista kirkosta 14 on toimivia. Olen tässä katsauksessa käyttänyt Tarton yliopiston teologisesta tiedekunnasta valmistuneen Martin Toonin keräämää aineistoa, joten esitän kiitokseni hänelle.  

Muutama henkilökohtainen muisto

 

Olen kotoisin Muhulta, sekä isän että äidin puolelta, mutta syntynyt ja kasvanut Tallinnassa.   Maaliskuun suurpommituksessa 1944 kotimme tuhoutui ja jouduimme muuttamaan takaisin saarelle kuudeksi vuodeksi. Kotikirkkomme oli Muhu-Rinsin, Jumalanäidin Kasanin ikonin muistolle pyhitetty kirkko, noin 500 metrin päässä meidän kodistamme. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa pappina oli Andrei Klaas, joka oli varsinainen maan suola ja kylän kynttilä. Häntä arvostettiin suuresti. Muistan äitinikin aina kehuneen häntä, jopa siinä määrin , että olen nyt aikuisena alkanut ajatella äidillä olleen miestä kohtaan lämpimämpiäkin tunteita. Molemmat olivat siihen aikaan parhaassa iässä eli vähän päälle kolmekymmenvuotiaita. Vielä nytkin muistan lapsuuteni joulukirkon, johon mentiin reellä ja jossa oli hyytävän kylmä, mutta jossa tuoksui ihanasti. Se oli jännittävää. Palattuamme Tallinnaan vietimme siskon kanssa kaikki kesät edelleen Muhulla aina siihen   asti kun oli aika siirtyä yliopistoon. Kirkko oli sen aikaisessa kylässä myös sosiaalisen kanssakäymisen paikka, olimme samanikäisen serkkumme kanssa aina paikalla oli kyseessä häät tai hautajaiset. Joskus myös käyttäydyimme huonosti, tirskuimme ja tönimme toisiamme, mistä raportoitiin äidille, joka tuli meitä syksyllä hakemaan. Kun menin kirkolle eräänä heinäkuisena päivänä 1970-luvulla tapasin kovasti vanhentuneen Andrei Klaasin, joka oli ehtinyt elää siihen mennessä myös erilaisia vaiheita. Oli tulossa jokin kirkkopyhä, kylän naiset olivat talkoovoimin kiillottamassa hopeita ja laittamassa kirkkoa muutenkin kuntoon. Oli jotenkin surullista kuulla, että joskus niin elinvoimaisessa seurakunnassa, jossa oli ollut lähes 2000 jäsentä, oli nyt enää vain parikymmentä iäkästä naista.   Kirjoitus perustuu Martin Toonin yliopistolliseen lopputyöhön ”EAÕK Kuressaare Püha Nikolai koguduse ajalugu”, Kuressaare 1997

 

FM Kulle Raig on entinen Suomen Viro-yhdistysten liitto (SVYL)ry:n pääsihteeri

pa230046.jpgKirjoituksia Virosta ja Viron kirkosta

 

 

Lennart Meren syntymästä 29.maaliskuuta 79 vuotta

 

Vähäisiä muistikuvia presidentti Lennart Merestä

 

Tarkoituksenani on kertoa joitakin henkilökohtaisia muistikuvia Viron vuonna 2006 edesmenneestä presidentistä Lennart Merestä. Kyseessä ei ole jonkinlainen historiikki tarkkoine ajankohtineen vaan joistakin osittain hyvinkin irrallisista tapahtumista varsin yleisessä mielessä. Tapaamiseni Meren kanssa rajoittuvat muutamaan harvaan kertaan, mutta kaikista niistä jäi muistiini jotakin muistamisen ja ehkä mainitsemisen arvoista.

 

Teksti: Nikean metropoliitta Johannes

      Varhaisin muisto liittyy Joensuun yliopistossa 1990-luvun alkupuolella pidettyyn kansallisten kielten historiaa ja tulevaisuutta pohtivaan seminaariin. Lennart Meri oli eräs puhujista. Hänen aiheenaan olivat suomalaisugrilaiset kielet. Hänen teoriansa oli, että suurin osa niistä häviäisi. Ilman Neuvostoliiton kukistumista olisi vain kahdella niistä ollut tulevaisuus: unkarilla ja suomella. Viron pelastukseksi koitui kommunistivallan loppu ja Viron itsenäisyyden palautuminen, mikä turvasi sen kielen elossa säilymisen unkarin ja suomen rinnalla. Luennon jälkeisessä keskustelussa hän mainitsi erään tanskalaisen kielitieteilijän aikanaan todenneen, että Pohjois-Venäjä on suomensukuisten kielten suuri hautausmaa. Meri teki luennoitsijana asiallisen, maltillisen ja vakuuttavan vaikutuksen. Ulkonaisesti hän jäi mieleeni todellisena herrasmiehenä ja luotettavana tiedemiehenä. Missä määrin hänen näkemyksensä osoittautuivat oikeiksi, sen tulee historia osoittamaan. Minulla ei ole pätevyyttä eikä edellytyksiä ottaa sinänsä kantaa Lennart Meren esittämiin teorioihin.  

Tapaaminen Kuopiossa

  On yleisesti tunnettu asia, että hän oli uskollinen Suomen ystävä, joka myös presidenttivuosinaan hyvinkin usein yksityisesti kävi maassamme. Metropoliitta Ambrosiuksen juhliessa 50-vuotispäiväänsä Kuopion kaupungintalon suuressa salissa oli Meri Jyväskylän silloisen maaherran vieraana. Nämä kaksi tulivat yhdessä Ambrosiuksen juhlaan, jossa minullakin oli tilaisuus henkilökohtaiseen keskusteluun tuokion ajan hänen kanssaan. Siitä jäi mieleeni lähinnä se, miten suuresti hän arvosti maamme valtiovaltaa ja suomalaisia ystäviään. Hän toivoi erityisesti maittemme kulttuurisuhteiden ja niihin liittyvän yhteistyön myönteistä kehitystä. Nähdäkseni Meren osallistuminen noihin juhliin todisti varsin konkreettisesti siitä, mitenkä hän oli valmis vaalimaan ja vahvistamaan henkilösiteitä Viron ja Suomen välillä.  

Meri Viron ortodoksisen kirkon tukena

  Kun minut keväällä 1996 määrättiin Viron Konstantinopolilta aikoinaan saadun autonomian palauttamisen yhteydessä Viron Apostolisen Ortodoksisen Kirkon (EAÕK) metropoliitan sijaiseksi, sain useissa yhteyksissä kokea, että Lennart Meri oli monin tavoin tukemassa tehtävääni. Jo ensimmäisen tapaamisemme aikana hän ilmaisi kiitollisuutensa Ekumeenista istuinta kohtaan Viron ortodoksisen kirkon autonomian henkiin herättämisestä ja kansallisen Kirkon palautetusta yhteydestä Konstantinopoliin. Hänen ansiotaan oli myös se, että saimme mahdollisuuden neuvotella kirkollisesta tilanteesta sisäministeriön suojissa. Merkittävimmissä tapaamisissa oli läsnä myös Moskovan yhteyteen jääneiden venäläisten ortodoksiseurakuntien esimies piispa Korniili. Sisäministeri toimi teknisenä puheenjohtajana. Meri toivoi, että näin voitaisiin saada aikaan jonkinlainen myönteinen ratkaisu yhteistyön kannalta, mutta Korniilin asenne oli koko ajan täysin torjuva. Meren ansioita oli myös se, että saimme järjestää median tapaamisen ulkoministeriön lehdistöosastolla. Perusongelman ratkaisemiseen hän tosin ei voinut vaikuttaa toivomallaan tavalla, mutta meitä eri yhteyksissä mukana olleita suomalaisia eli minun ohellani nykyistä metropoliitta Ambrosiusta ja nykyistä Suomen Ekumeenisen Neuvoston (SEN) pääsihteeriä Heikki Huttusta presidentin tuki ja myötämielisyys rohkaisi varsin suuresti.  

Taustatukea uudelle metropoliitalle

  Vuonna 1999 päästiin lopulta siihen, että Konstantinopolin Pyhä Synodi Viron kirkon kirkolliskokouksen esityksestä valitsi Nizzassa toimivan apulaispiispa Stefanoksen Viron kirkon metropoliitaksi. Presidentii Meren johdolla antoi valtiovalta vahvasti ja näkyvästi tukensa tälle ratkaisulle. Kun Stefanos juhlallisesti asetettiin virkaansa Tallinnan Kristuksen Kirkastumisen kirkossa, oli Meri pääministerinsä kanssa läsnä jumalanpalveluksessa ja antoi näin vahvan taustatuen kansallisen ortodoksisen kirkon uudelle esipaimenelle. Meren ansiosta kyseinen tapahtuma sai myös tiedotusvälineissä osakseen huomiota enemmän kuin muuten olisi ollut asianlaita.  

Päivälliset patriarkan kunniaksi

  Kun Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos teki virallisen vierailun Viroon vuonna 2000, oli presidentti Meri suoraan ja epäsuorasti monin tavoin mukana tapahtumissa. Hänen ansiostaan viranomaiset tukivat teknisiä järjestelyjä varsin konkreettisesti mm. kuljetusjärjestelyissä ja turvatoimissa, Meren pyynnöstä Viron ulkoministeriö painatti ohjelmalehtisen koko vierailun järjestyksestä ja tapahtumista. Lentokentälle oli myös saatu eräänlainen pieni kunniakomppania. Kun Meri virka-asunnossaan tarjosi juhlaillallisen patriarkan kunniaksi, sain istua pöydässä hänen vasemmalla puolellaan. Näin meillä oli tilaisuus myös yksityisempään keskusteluun. Hänellä oli raskaat muistot ajasta, jolloin hän vanhempiensa mukana eli Siperiassa kotimaastaan karkoitettuna. Meren oli ilmeisesti vaikea unohtaa synnyinmaansa ja perheensä kokemia vääryyksiä.    Maarjamaan ristin ritarikunnan komentajamerkki   Sain myöhemmin vielä parissa yhteydessä lyhyesti tavata Meren. Hän puhui aina lämpimästi minun sinänsä vaatimattomasta osuudestani Viron ortodoksien vaiheissa. Viron Helsingin suurlähetystössä sain aikoinaan huomata, että suurlähettiläätkin olivat saaneet kuulla vastaavia ajatuksia häneltä. Presidentti Meri myönsi minulle ulkonaiseksi tunnustukseksi sittemmin Terra Mariana-ritarikunnan   komentajamerkin (Maarjamaa Risti II klassi). Koen sen tänäkin päivänä ikään kuin Lennart Meren henkilökohtaiseksi tervehdykseksi ja kiitokseksi. Olen kiitollinen siitä, että sain oppia tuntemaan tuon suuresti kunnioitetun virolaisen valtiomiehen, kulttuuripersoonan ja todellisen herrasmiehen sanan myönteisimmässä mielessä. Lennart Meren muisto elää monella taholla ja monien sydämissä.

 

(Pro Estonia-lehti 1/2008. Julkaistu kirjoittajan luvalla)

 

  mpjohannes2007_059.jpg

  Kirjoittaja on Suomen ortodoksisen kirkon emeritus arkkipiispa ja Korkeasti Pyhitetty Nikean metropoliitta ja koko Bitynian eksarkki. Metropoliitta Johannes toimi Ekumeenisen patriarkaatin määräyksestä Viron ortodoksisen kirkon (EAÕK) metropoliitan sijaisena vv. 1996-1999. Presidentti Lennart Meri myönsi hänelle v. 2001 korkean Maarjamaan Ristin II lk:n kunniamerkin.

 

 

 

 

 

 

 

Viron Ortodoksisen Kirkon tie uuteen itsenäisyyteen

 

 

Vuosikymmenien kärsimysten jälkeen Viron kirkko on jälleen vapaa.

  Tämän artikkelin tarkoitus on valaista Viron Apostolisen Ortodoksisen Kirkon (EAÕK) historiaa Neuvostoliiton miehittämässä maassa, sen kärsimystietä ja ylösnousemusta. Tilanpuutteen takia on paljon jätetty pois tai käsitelty vain puutteellisesti, mikä voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Uskallan kuitenkin toivoa, että tämä selonteko auttaa lukijoita ymmärtämään Viron Ortodoksisen Kirkon vaiheita ja nykytilaa hieman paremmin kuin enne. Tämä Kirkko on niin lähellä meitä, mutta useimmat suomalaiset tuntevat yllättävän vähäisessä määrin sen elämää ja historiaa.    

Miehitetty maa – alistettu Kirkko

    Kun Neuvostoliitto 1940 –luvulla miehitti Viron, teki Moskovan patriarkaatti lopun Viron Apostolisen Ortodoksisen Kirkon autonomiasta ja liitti tämän Kirkon tavallisena hiippakuntana Venäjän kirkkoon. Tässä yhteydessä otti Moskova omavaltaisesti myös kaiken sen omaisuuden, joka kuului Viron Ortodoksiselle Kirkolle. Kaikki tämä tapahtui ristiriidassa ortodoksisen kanonisen perinteen kanssa.   Viron Kirkosta oli 1923 tullut autonominen paikalliskirkko Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa samalla kun Suomen Ortodoksisesta Kirkosta tuli autonominen arkkipiispakunta mainitun patriarkaatin alaisena.   Neuvostoaikana huononi tilanne yhä enemmän kaikkien Viron kirkkojen kohdalla. Monia pappeja karkotettiin Siperiaan tai muualla oleville vankileireille. Ortodoksisen Kirkon johto ja tuhannet sen jäsenistä pakenivat Ruotsiin. Metropolitta Aleksanderin toimesta organisoitiin toimiva kirkkohallitus Tukholmaan. Hänen kuoltuaan 1953 nimitti ekumeeninen patriarkaatti Thyateiran ja Ison-Britannian arkkipiispan Athenagoraksen viransijaiseksi toimimaan Viron pakolaiskirkon johtajana. Samalla valittiin virolainen rovasti Jüri Välbe apulaispiispaksi nimellä Ravennan Georgios. Hän kuoli1961. Kirkollisesta hallinnosta vastasi sen jälkeen Athenagoras, joka vieraili useita kertoja Ruotsissa. Monet Ruotsiin paenneet virolaiset siirtyivät myöhemmin mm. Kanadaan ja Australiaan.   Kirkon venäläinen johto vihki papiksi hyvin harvoja virolaisia, mutta sen sijaan tuotiin venäläisiä pappeja yhä suuremmassa määrin viroon. Tavallisten seurakuntalaistenkin osaksi tuli monenlaisia vainoja ja hankaluuksia. Kirkon toimintamahdollisuudet olivat varsin rajoitetut. Kaiken tämän synnyttämä katkeruus elää virolaisten sydämissä suuremmissa määrin kuin suomalaiset voivat ymmärtää, koska meillä lopultakin vain harvat tietävät, miten sietämätön virolaisten tilanne todella oli neuvostomiehityksen aikana.  

Valtion itsenäistyminen – Kirkon tilanne

  Kun Viro 1990 –luvun alussa sai takaisin kansallisen itsenäisyytensä, olivat yhä useammat virolaiset ortodoksit sitä mieltä, että Kirkkokin tulisi vapauttaa Moskovan vallasta ja että siitä jälleen pitäisi tulla ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen Kirkko.
Asia edistyi hitaasti. Aluksi jotkut papit ottivat kirjallista yhteyttä patriarkaattiin. Ajan mittaan allekirjoittivat yhä useammat papit ja Viron ortodoksisten seurakuntien muut edustajat nämä vetoomuskirjeet.
  Suomen Ortodoksisten Pappien Liiton taloudellisella tuella lähti kaksi virolaispappia informaatiomatkalle ekumeeniseen patriarkaattiin vuonna 1992. Kun patriarkka Bartolomeos kesäkuussa 1995 kävi Suomessa, järjestin yksityisen tapaamisen hänelle ja kolmimiehiselle virolaisdelegaatiolle. Patriarkka suhtautui myönteisesti virolaistennäkemyksiin ja toivomuksiin, mutta vielä ei ollut käytännön päätösten aika. Omaan tulevaan osaani asioissa viittasi patriarkka ensimmäisen kerran syksyllä 1995 keskustelussamme Konstantinopolissa ja Patmoksella. Itse en ollut mitään sellaista ajatellut.
Kornelij Jakobs, Viron venäläinen arkkipiispa (myöhemmin metropoliitta) suhtautui ajan mittaan yhä kielteisemmin vironkielisiin ortodokseihin. Monien käsityksen mukaan oli Moskovassa alunperin ajateltu, että viron ortodoksien, niin venäläisten kuin virolaisten, avulla voitaisiin edistää miehittäjävallan venäläistämispyrkimyksiä, mutta kun virolaiset seurakunnat eivät olleet valmiit kyseisen politiikan palvelijoiksi, huononi niiden asema yhä enemmän.
  Kornelij sai linjalleen vahvan tuen Moskovasta. Vuosina 1995 ja 1996 hän määräsi toimituskieltoon kymmenkunta Kirkon virolaista pappia. Heillä ei ollut oikeutta palvella seurakuntiaan pappeina, mikä vielä suuremmassa määrin lamaannutti kirkollisen elämän vironkielisten ortodoksien kohdalla. Kyseiset kymmenen pappia olivat huolehtineet Kirkon elämästä maan yli viidessäkymmenessä virolaisessa seurakunnassa. Kornelij syytti näitä pappeja hajaannuksen aiheuttamisesta ja erillisten vapaaseurakuntien perustamisesta. Sen sijaan hään ei korostanut virolaisten yksityisiä yhteyksiä Konstantinopoliin, vaikka hän luonnollisesti oli tietoinen niistä. Mielialoja virolaisten ortodoksien keskuudessa sävytti yhä suurempi toivottomuus. jotkut harkitsivat mahdollisuutta siirtyä luterilaiseen Kirkkoon ja toiset ajattelivat liittymistä uniaatteihin, jotka ovat ortodoksista liturgista perinnettä noudattava paavin alainen katolinen ryhmä. Nämä onnettomat ideat eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään.   Vähitellen tulivat kysymykseen suorat neuvottelut Konstantinopolin ja Moskovan välillä Viron tilanteesta. Mihinkään tulokseen ei kuitenkaan päästy. Tuossa yhteydessä kiinnosti Venäjän Ki5rkkoa erityisesti kysymys neuvostoaikana takavarikoidusta omaisuudesta. On syytä mainita, että asioita mutkistavana tekijänä oli se, että kysymys omaisuudesta riippui kokonaan valtiovallasta ja sen lainsäädännöstä. Konstantinopolin taholta haluttiin kuitenkin jatkaa neuvotteluja. Sekä Viroa että Suomea ehdotettiin kokouspaikoiksi, mutta Moskova katsoi molempien maitten olevan ”vihamielisiä”. Keskustelut eivät tuossa yhteydessä niin ollen jatkuneet.  

Ekumeenisen patriarkaatin päätös  

Syntyneessä tilanteessa tuli ekumeeninen patriarkaatti siihen päätökseen, että oli tullut toimimisen aika. Helmikuun 20. päivänä 1996 päätti Konstantinopolin Pyhä Synodi, että Viron Kirkon autonomia ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa palautettaisiin ja tulisi jälleen voimaan. Suomen arkkipiispa Johannes määrättiin samalla Viron Kirkon metropoliitan viransijaiseksi. Arvovaltainen delegaatio Kalkedonin metropoliitan Joakimin johdolla matkusti Viroon luovuttamaan virallisesti Pyhän Synodin päätöksen. Tallinnassa liittyivät arkkipiispa Johannes, piispa Ambrosius ja pastori Heikki Huttunen delegaatioon. Jo 1995 oli patriarkka ilmoittanut, että näiden kolmen tulisi olla käytettävissä, kun autonomia jälleen tulisi voimaan, koska oli ilmeistä, että siinä yhteydessä tarvittaisiin Suomesta apua Viron Kirkon rajoitetuille omille voimille. Patriarkaatti lähti kuitenkin siitä, että tämä järjestely oli vain tilapäinen ratkaisu.   Metropoliitta Joakimin johdolla toimitettiin juhlallinen liturgia Kristuksen Kirkastumisen kirkossa Tallinnan Vanhassa kaupungissa. Synodin päätös autonomian palauttamisesta luettiin ja arkkipiispa Johannes asetettiin Viron Ortodoksisen Kirkon esimieheksi viransijaisena. Suurelle virolaisseurakunnalle ja ulkomaisille vieraille olivat juhlallisuudet voimakas elämys. Melkein kaikki arkkipiispa Kornelijn erottamat papit osallistuivat liturgiaan ja heidän lisäkseen myös jotkut venäläiset. Delegaatio sai tavata myös Viron korkeinta valtiollista johtoa, jonka kaikki edustajat, presidentti Lennart Meri kärjessä, ilmaisivat arvostuksensa Konstantinopolin toiminnalle ja korostivat sen myönteistä merkitystä Virolle ja sen Ortodoksiselle Kirkolle.

  Moskovan reaktio  

Moskova reagoi odottamattoman voimakkaasti ja kielteisesti katkaisemalla rukousyhteyden (ehtoollisyhteyden) Konstantinopolin ja Suomen kanssa. Konstantinopolin puolella oli valmiutta jatkaa neuvotteluja, mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin tämä kävi mahdolliseksi. Tuolloin päätettiin mm että Viron ortodoksiset seurakunnat saisivat valita vapaasti, halusivatko ne kuulua Viron Autonomiseen Ortodoksiseen Kirkkoon vai Venäjän Kirkon hiippakuntaan Virossa. Useimmat seurakunnat valitsivat Autonomisen Kirkon, mutta Moskovan valinneilla oli huomattavasti enemmän jäseniä kuin Autonomisen Kirkon seurakunnilla. Tuohon aikaan oli suunnilleen 15000 henkilöä Viron Autonomisessa Ortodoksisessa Kirkossa, osa heistä venäläisiä. Moskovalle uskollisissa seurakunnissa oli useita kymmeniä tuhansia jäseniä, paikallisia venäläisiä. Näistä olivat useimmat muuttaneet Viroon neuvostovallan aikana. On kuitenkin mahdotonta saada luotettavia lukumäärätietoja heistä. Venäläiseltä taholta mainitaan tässä yhteydessä tavallisesti Viron venäläisten kokonaismäärä, vaikka vain osa näistä on ortodoksikristittyjä.  

Kirkon omaisuus palautetaan 

  Viron valtiovalta päättyi kesäkuun 13. päivänä 1991, että Neuvostoliiton takavarikoima omaisuus palautetaan entisille laillisille omistajille sen tilanteen mukaan, joka vallitsi kesäkuun 16. päivänä 1940. Tallinnan kaupunginoikeus päätti syyskuun 14. päivänä 1991, että Viron Pakolaissynodi Tukholmassa oli Viron ortodoksisen Kirkon laillinen perillinen. Kyseisen synodin tehtävät ja oikeudet siirtyivät sitten sille synodille, jonka Viron Ortodoksinen Kirkko oli valinnut autonomian palauttamisen jälkeen. Valtion viranomaiset päättivät sen lisäksi, että Kirkon tapauksessa omaisuus tuomioistuimen päätöksillä palautetaan Kirkon keskushallinnolle eli uudelleen valitulle synodille Tallinnassa eikä yksityisille seurakunnille. Nämä saivat kuitenkin oikeuden korvauksetta käyttää palautettuja kirkkoja.   Venäläinen hiippakunta ei ollut halukas rekisteröitymään omalla nimellään ja näin se ei muodollisesti katsoen ollut juridisesti olemassa vapaassa Virossa. Viron synodin taholta ilmoitettiin kuitenkin varsin selvästi, että kun venäläisen hiippakunnan seurakuntien käyttämät kirkot palautuivat kirkolliseen omistukseen ja tulivat Viron synodin omaisuudeksi, saivat ne käyttää niitä vapaasti ja korvauksetta. Takavarikoitua omaisuutta ei palautettu yhdellä kertaa kokonaisuudessaan, vaan kyseessä oli pitkä prosessi, josta tehtiin suuri lukumäärä erillispäätöksiä kirkkorakennuksista ja muusta omaisuudesta, joka oli kuulunut Kirkolle ennen neuvostomiehitystä. Moskova ei ottanut huomioon tosiasioita, vaan esitti jatkuvasti vaatimuksia Viron synodille, vaikka päätösoikeus kuului valtion tuomioistuimille.   Vaikka Konstantinopoli ja Moskova olivat sopineet tietyistä periaatteista Viron kirkollisten ongelmien ratkaisemiseksi ja rukousyhteys niiden välillä oli palautettu, eivät vaikeudet loppuneet Virossa. Arkkipiispa Kornelij torjui kaikki yhteistyöehdotukset. Mm Viron hallituksen edustajan johdolla käydyissä neuvotteluissa ehdotin pari kertaa Kornelijlle, että toimittaisimme yhdessä liturgian osoittaaksemme sekä vertauskuvallisesti että käytännössä, että olimme ortodoksisia uskonveljiä. Hän ei suostunut tähän ja ilmoitti sitä paitsi papistolleen, että näillä ei saanut olla mitään kirkollisia yhteyksiä meihin, joskin muutamat venäläisen hiippakunnan papit tietyissä tapauksissa olivat halukkaita tähän.      

 

Tavoitteena Virossa asuvan piispan valitseminen

 

  Sinä aikana, jolloin olin Viron metropoliitan viransijainen eli locum tenens, oli askel askeleelta koetettava organisoida seurakuntaelämä. Tähän liittyi mm se, että pappien määrää oli lisättävä uusilla vihkimyksillä. Mikään normaali opiskelumuoto ei ollut mahdollinen ja kyseeseen tuli lähinnä eräänlainen itseopiskelu, jota varten minä tai toisinaan suomalaiset avustajani annoimme ohjeita. Muutamille kandidaateille lainasin myös englanninkielistä teologista kirjallisuutta. Useimmat uudet papit saivat vihkimyksensä minulta, mutta jossakin tapauksessa huolehti Ambrosius asiasta. Niinä kolmena vuotena, joina olin locum tenens, vihittiin kymmenkunta virolaista papiksi tai diakoniksi.   Vierailuni Viroon rajoittuivat kuukausittain muutamaan päivään. Tavallisesti oli kysymys liturgioista ja neuvotteluista eri seurakunnissa. Minut otettiin aina vastaan lämmöllä ja rakkaudella. Seurakuntalaiset ilmaisivat kaikkialla kiitollisuutensa ja ilonsa siitä, että heidän Kirkkonsa Konstantinopolin avulla oli herätetty henkiin ja että nyt kaikkien synkkien vuosien jälkeen oli jälleen toivoa valoisammista ajoista, vaikka kaikkialla oli suuria ongelmia. Taloudelliset vaikeudet olivat melkein ylivoimaiset, kirkot tarvitsivat kaikkialla korjauksia, papiston palkat olivat varsin pienet ja tietyissä tapauksissa oli pappien elätettävä itseään ei-kirkollisella työllä, kokonaan tai osaksi. Omat matkakuluni hoidettiin ekumeenisen patriarkaatin antamilla varoilla. Kyseiset varat antoivat myös mahdollisuuden koota pappeja ja maallikkoja vapaihin neuvotteluihin ja virallisiin kokouksiin. Varsinainen päätavoite oli kysymys Virossa asuvan piispan valitsemisesta.   Viron Ortodoksisen Kirkon ja Viron venäläisen hiippakunnan väliset yhteistyöneuvottelut jatkuivat eri yhteyksissä mutta tuloksetta. Venäläisten puolella oli usein kysymys omaisuudesta ja omistusoikeudesta. Suurena ongelmana oli myös se, että venäläinen hiippakunta edelleen oli rekisteröimätön, ennen kaikkea siitä syystä, että arkkipiispa Kornelij halusi rekisteröidä hiippakuntansa nimellä, joka laillisesti kuului Viron ortodoksiselle Kirkolle. Tätä eivät viranomaiset voineet hyväksyä. Ollessani locum tenens jäi tämä keskeinen ongelma vaille ratkaisua. Venäläiseltä taholta syytettiin näistä vaikeuksista koko ajan minua, kaikista tosiasioista huolimatta, ja tämä kritiikki jatkui vielä viransijaiskauteni jälkeen.  

Taloudellista apua  

Taloudellista apua ei annettu vain Konstantinopolista. Kreikasta tullut apu oli varsin merkittävä ja sitä saatiin niin Kreikan Kirkolta kuin yksityisiltä piispoilta. Erään Kreikan vierailuni yhteydessä sain ottaa sikäläiseltä Kirkolta vastaan lahjoituksen, johon sisältyi kymmeniä jumalanpalveluspukuja, suurehko määrä ehtoollisastiastoja ja viittakangasta käytännöllisesti katsoen kaikille Viron Ortodoksisen Kirkon papeille. Suomestakin tuli rahallista ja tavara-apua Kirkolta, Pappien Liitolta ja yksityisiltäkin, vaikka tämä tuki olikin melko vaatimatonta.   Ilman Konstantinopolin myöntämiä varoja ei minulla eikä suomalaisilla avustajillani olisi ollut mahdollisuutta toimintaamme Virossa. Tämä on syytä mainita senkin takia, että patriarkaattimme toiminnan vastustajat väittävät, monien muitten valheitten lisäksi, että Konstantinopoli toimi Virossa vain saadakseen hyötyä Kirkon omaisuudesta siellä. Viron seurakuntien ja monien yksityisten seurakuntalaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus minulle ja työtovereilleni oli heidän taloudellinen tukensa meille. Seurakuntavierailujeni yhteydessä järjestettiin usein paikallisten Marttojen ja toimeliaitten miesten avulla juhla-ateria koko kirkkokansalle.   Ensiarvoinen kysymys ja keskeinen haaste liittyi Kirkon ja seurakuntien talouden kehittämiseen ja vahvistamiseen sekä pappien lukumäärän kasvattamiseen. Konstantinopolin avulla kykenimme perustamaan myös pienen toimiston taloudellisia kysymyksiä varten. Papiston koulutukselle merkitsi paljon se seikka, että sain Kreikan Kirkon, Kreikan ulkoministeriön kirkollisen osaston ja Onassis -Säätiön avulla mahdollisuuden lähettää joitakin stipendiaatteja Kreikkaan opiskelemaan teologiaa. Suomen opetusministeriön ja oman Kirkkomme myöntämillä varoilla kyettiin kustantamaan yhden virolaisen stipendiaatin teologian opinnot Joensuussa.  

Metropoliitan valinta  

Viranhoitoni aikana oli konkreettisena tavoitteena Kirkon yleiskokouksen eli kirkolliskokouksen kokoonkutsuminen vakinaisen, Virossa asuvan piispan valitsemiseksi. Tässä tarkoituksessa pidettiin joitakin alustavia kokouksia ja lisäksi asetin viisimiehisen toimikunnan valmistelemaan asiaa. Tähän pitkään prosessiin tuli mukaan myös apulaispiispan valinta eräänlaisena osaratkaisuna. Rovasti Simeon Kruzkov vihittiin piispaksi patriarkaatin katedraalissa Konstantinopolissa toukokuun 16. päivänä 1998. Kaksi sikäläistä metropoliittaa avusti minua tuossa toimituksessa. Kyseinen päivä oli suuri meille kaikille. Isä Simeon sai Avidosin (Abydos) piispan historiallisen tittelin. Virossa hän sai sitten hoitaa joitakin piispallisia tehtäviä samalla kun hän jatkoi työtään Tarton Uspenskin venäjänkielisen seurakunnan pappina. Piispa Simeonin terveys oli horjuva jo ennen piispaksi vihkimistä ja hänen voimansa heikkenivät koko ajan. Suruksemme hän kuoli jo saman vuoden syyskuussa.   Helmikuussa 1999 kutsuin jälleen koolle Kirkon yleiskokouksen. Pääkysymyksenä oli metropoliittaehdokkaan vaali. Konstantinopoli lähetti delegaation tuohon kokoukseen. Jäsenistö oli Kirkon tuolloin voimassa olleen lain mukainen ja se käsitti niin pappeja kuin maallikoita. Kokous päätti ehdottaa patriarkaatille, että Tallinnan ja koko Viron metropoliitaksi valittaisiin Naziansin piispa Stefanos, joka oli eräs Ranskan metropoliittakunnan apulaispiispoista. Samalla korostettiin jälleen, että tulevaisuuden tavoitteena on virolainen metropoliitta. Äänestyksessä Stefanos sai noin sata ääntä. Kielteisiä ääniä oli vain kolme. Vuonna 1997 oli Stefanos ollut useita viikkoja Virossa ja vieraillut seurakunnissa maan eri tahoilla. Näin hänellä oli ollut mahdollisuus tutustua Viron Kirkkoon sekä tulla tutuksi papistolle ja kirkkokansalle, vaikkei tuolloin vielä varsinaisesti ollut kyse hänen ehdokkuudestaan.   Ekumeeninen patriarkaatti reagoi myönteisesti jokseenkin välittömästi ja jo helmikuun lopulla saapui Konstantinopolista metropoliitta Joakimin johdolla delegaatio Stefanoksen perinteistä ja virallista virkaanasettamista varten. Isä Heikki Huttusen kanssa liityimme delegaatioon Tallinnassa. Virkaanasettaminen tapahtui varsin juhlallisin muodoin Kristuksen Kirkastumisen kirkossa Suurkloostrissa. Melkein kaikki virolaiset papit olivat läsnä lukuisien seurakuntalaisten kanssa. Viron valtion edustus oli korkealla tasolla ja läsnä oli myös useita muitten Kirkkojen johtajia. Saatoin turvallisesti jättää Viron Apostolisen Ortodoksisen Kirkon johdon metropoliitta Stefanoksen käsoon.  

Tilanne tällä hetkellä  

Tehtävääni ei varsinaisesti kuulu Stefanoksen toiminnan kuvailu juhlallisuuksien jälkeen, mutta on kuitenkin paikallaan todeta, että hän on onnistunut ratkaisemaan suuria ongelmia ja saavuttanut monessa suhteessa merkittäviä tuloksia. Hänen aikanaan on valtio jatkanut kirkollisen omaisuuden palauttamista melko laajasti ja tämä on antanut Stefanokselle mahdollisuuden taitavalla talouspolitiikalla vahvistaa Kirkon taloutta ja toteuttaa Kirkon elämälle tarkeitä projekteja. Näin on saatu aikaan mm uusi hiippakuntakeskus, jossa on tiloja eri toimintamuodoille, monia kirkkoja on korjattu ja vanha kaunis puukirkko Tallinnassa on restauroitu edustavaksi katedraaliksi metropoliittakunnalle.   Venäläisen metropoliitta Kornelijn torjuva ja kielteinen asenne Viron Ortodoksiseen Kirkkoon on kuitenkin jatkuva ongelma. Hän ei ole koskaan osoittanut tahtoa yhteistyöhön tai veljellisiin yhteyksiin, vaikka tätä monia kertoja on ehdotettu Viron Kirkon taholta niin omina sijaisuusvuosinani kuin myöhemmin Stefanoksen aikana. Viron kirkon taholta on aina pyritty välttämään vaikeuksien kärjistämistä. Kun esimerkiksi Kornelijn virka-asunto palautettiin lailliselle perijälle eli Viron Ortodoksiselle Kirkolle, antoi Stefanos hänen jäädä kyseiseen asuntoon. Samalla hän sopi valtion kanssa korvaavasta ratkaisusta.   Venäläisellä hiippakunnalla on nykyään laillinen asema Virossa, mutta se ei lain näkökulmasta ole ennen venäläismiehitystä toimineen Kirkon jatkaja. Valtio on myös osoittanut hyvää tahtoa venäläistä hiippakuntaa kohtaan joissakin asioissa. Näin on mm Tallinnan kaupunki nimellistä korvausta vastaan vuokrannut pitkäksi aikaa venäläiselle hiippakunnalle Tallinnan suuren ortodoksisen katedraalin, jonka Moskovan patriarkaatti miehityksen aikana oli ottanut haltuunsa. Kun viimeksi toukokuussa 2007 kävin Tallinnassa, vahvisti metropoliitta Stefanos sen tiedon, että Kornelijn asenne on yhtä torjuva kuin ennen, vaikka päinvastaisiakin väitteitä on näkynyt jossakin kirkollisessa lehdessä.   Viron Ortodoksisella Kirkolla on nykyään suunnilleen 25000 jäsentä, mikä lukumäärä vuosittain tietyssä määrin kasvaa. Stefanos on myös onnistunut organisoimaan teologisen seminaarin palvelemaan pappien jatkokoulutusta, kehittämään Kirkon nuorisotoimintaa ja joitakin muita kirkollisia projekteja. Erityisesti meidän suomalaisten velvollisuutena on mahdollisuuksien mukaan tukea metropoliitta Stefanosta hänen toiminnassaan Viron Apostolisen Ortodoksisen Kirkon hyväksi. Pohjoismaiden ortodoksien korkea tavoite tulevaisuudessa on pohjoismainen ortodoksinen kirkkoyhteys sekä rajat ylittävä yhteistyö, yhteys jossa myös virolaisilla ortodokseilla on paikkansa ja luonnollinen kotipaikkaoikeutensa.

 

  - Nikean metropoliitta Johannes  

Kirjoitus on ilmestynyt Aamun Koitossa numeroissa 19 ja 20 /2008. Julkaistu VYS:n sivuilla kirjoittajan luvalla.

 

ORTODOKSISUUS VIROSSA VUOTEEN 1917

 

Toimittaja Ari Sirviö

  Kristillisyyden leviämisestä nykyisen Viron alueelle on kovin niukalti varmoja historiallisia todisteita, joiden pohjalta voitaisiin todistaa tarkkoja vuosilukuja. Kirjallisia lähteitä on kuitenkin vuoden 988 jälkeen, jolloin Venäjälle katsotaan kristinuskon tulleen Pyhän Vladimir Kiovalaisen kasteen myötä. Tällöin on kirjattu venäläisten ja virolaisten yhteyksistä ja mainittu kasteista. Vuonna 1030 venäläiset valloittivat nykyisen Tarton alueen ja nimesivät sen Jurjeviksi, jossa ilmeisesti toimi myös kirkko. Tiedossa on myös, että Otepäällä venäläiset kastoivat vuonna 1210 joukoittain virolaisia kristinuskoon. Alueella oli tuolloin ortodoksisia kirkkoja.  

Sanalainoja venäläisiltä ja kauppaa

  Todisteita yhteyksistä Venäjän kautta tulleeseen Idän kristillisyyteen ovat kansantieteilijät osoittaneet Viroon levinneistä uskonnollisista tavoista, esineistä ja sanoista. Vironkieleen on tullut venäjästä lainasanoja juuri koskien uskollisia toimituksia ja asioita. Näistä esimerkkeinä mainitaan mm. papp(pappi),rist (risti),ristima (kastaa,ristiä),ristiinimine(kristitty),ristiisa(kummisetä), ristiema (kummitäti) ja pagan(pakana). Kirjallisia lähteitä on Tarton, Tallinnan ja Narvan kauppasuhteista Novgorodiin ja Pihkovaan 1300-1500 luvuilla. Tällöin mainituissa kaupungeissa kävivät säännöllisesti venäläiset kauppamiehet, jotka rakennuttivat kaupunkeihin ns. kesäkirkkoja, koska eniten venäläisiä kulki kesäisin. Kesäkirkot olivat yleensä asuinrakennuksien huoneisiin tai varastorakennuksiin kalustettuja rukoushuoneita.  

Kirkollista rakennustyötä sotien välillä

  Vuosina 1410-12 rakennettiin Tallinnaan nykyiselle Vene –kadulle puinen Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka kuitenkin paloi 1433. Kirkko rakennettiin uudelleen neljä vuotta myöhemmin. Ensimmäinen kirjallinen lähde Tarton ortodoksisista kirkoista on vuodelta 1438, jolloin Kiovan metropoliitta Isidor vieraili kaupungissa. Hän kirjoitti : ” Ortodoksisia kirkkoja on heillä 2 : Pyhän Nikolaoksen ja Pyhän Georgioksen kirkot. Kristittyjä kuitenkin vähän.” Liivin sodan yhteydessä Venäjä levitti valtaansa syvemmälle Viron alueelle. Tultaessa 1500-luvun puoliväliin ortodoksiset seurakunnat saivat pysyvät muotonsa. Kirkollista hallintoa kehitettiin ja 1570 muodostettiin Jurjevi – Viljandin hiippakunta, jonka piispanistuin oli nykyisessä Tartossa. Ensimmäisinä esipaimenina mainitaan piispat Flavi, Savva ja Kornelius. Sotien seurauksina Viron eri osia hallitsivat 1500-luvun lopussa paitsi Venäjä, niin myös Ruotsi ja Puola. Valloittajilla oli vaikutuksensa kirkolliseen elämään – ortodoksisuus taantui. Oikeastaan ortodoksinen kirkollinen toiminta oli tuolloin venäläisen väestönosan varassa. Pohjan sodan seurauksena Venäjän alaisuuteen liitettiin koko Liivinmaa ja Viron alueet. Ruotsin vallan jäänteinä olleet luterilaiset kirkkorakennukset muutettiin pääosin ortodoksisiksi sotilaskirkoiksi. Esimerkiksi Tallinnassa entiset Ruotsin armeijan käytössä olleet kirkkorakennukset Rüütli ja Suur-Kloostri kaduilla muutettiin ortodoksikirkoiksi 1716-1721. Uusia ortodoksisia kirkkoja rakennettiin Pärnuun, Narvaan, Kuressaareen, Räpinään, Paldiskiin ja Värskaan. Vuonna 1725 liitettiin Liivinmaan ja Viron ortodoksiset seurakunnat Pihkovan hiippakuntaan. Hiippakunnan keskus ja piispanistuin siirrettiin Riikaan vuonna 1727, lähemmäksi Venäjän valtakunnan äärilaidoilla olevia seurakuntia. Vuonna 1769 hiippakunnassa oli 11 seurakuntaa sekä 8 sotilaskirkkoa.

Viron uskonnollinen liikehdintä 1800-luvulla

  Viron historiassa kiintoisa uskonnollinen liikehdintä alkoi 1840-luvulla. Uusimmissa tutkimuksissa joukkosiirtymisille ortodoksiseen kirkkoon annetaan hyvin maallinen selitys: liikehdintään osallistuivat yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat , erityisesti maattomat talonpojat. Heidän asemansa tilanomistajien alaisina ei ollut kehuttava. Kaksi peräkkäistä katovuotta aiheuttivat Etelä- ja Länsi-Virossa suoranaista nälänhätää. Liikehdintä selitetään yhteiskunnallisena liikkeenä: huonoimmassa asemassa olevat halusivat parantaa taloudellista ja sosiaalista asemaansa. Toisaalta Neuvosto-Eestissä historiankirjoissa puhuttiin ”talonpojiston luokkataistelusta”. Liikehdintää tarkasteltaessa painotetaan väkivaltaisia yhteenottoja talonpoikien ja maanomistajien välillä. Välittömästi Viron itsenäistyttyä 1991 julkaistiin uusia historiankirjoja. Niissä taas vedettiin ortodoksisuuden ja venäläistämisen välille yhtä kuin –merkki. Vuonna 1992 julkaistussa Eesti ajalugu–kirjassa painotetaan, että luterilaisuus oli viimeinen henkireikä läntiseen kulttuuriin ja ortodoksisuuden vyöry Viroon venäläistämisen keino. Liikehdinnän syvempi tarkastelu tämän esityksen puitteissa on laajuutensa vuoksi mahdotonta. Mutta uskon, että lähivuosina saadaan asiaan uutta historian tutkimusta. Liikehdintä on Viron ortodoksiselle kirkolle merkittävä, koska sillä selittyy ortodoksisen kirkon vahva asema Viron ensimmäisen tasavallan aikana.  

”Tsaarin uskoon siirtyvät saavat maata ”

  Liikehdinnän aiheuttajaksi mainitaan ”Huhut siitä, että ortodoksiseen uskoon kääntyville annettaisiin maaosuuksia miestä kohden”. Ja varmuudeksi puhuttiin, että ”tsaari suojelee oikeaan uskoon kääntyviä…” Liikehdintä ei koskettanut vain Viroa vaan levisi laajasti myös Latviaan. Vuonna 1845 liittyi ortodoksiseen kirkkoon 11 963 Liivinmaan kuvernementin asukasta, joista 7854 oli virolaista. 1846 mirhalla voitelun kautta siirtyi luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen kirkkoon 32 803 ihmistä. Näistä pääosa Saarenmaalla, Viljandissa ja Pärnun alueella. Tämän jälkeen liikehdintä hiipui, mutta vielä 1848 Liivinmaalla ortodoksiseen kirkkoon siirtyi 9020 henkeä, joista 5314 virolaista. Pyhän sinodin asiakirjojen mukaan kaikkiaan vuosina 1845-1848 ortodoksiseen kirkkoon siirtyi 110 222 Liivinmaan kuvernementin asukasta, joista 47 324 oli virolaista. Kuriositeettina voi mainita, että Vironmaan kuvernementissa 514 rantaruotsalaista siirtyi ortodoksiseen kirkkoon ja heille muodostettiin oma seurakunta. Kun toivottua maata ei saatu alkoi paluumuutto luterilaiseen kirkkoon vuosisadan vaihteessa. Riian ja Miitavin hiippakunnan selonteon mukaan vuosina vuosina 1905-1909 luterilaiseen kirkkoon palasi 13 226 henkeä ortodoksisesta kirkosta. Mutta lähes 97 000 kirkkoon liittynyttä Liivinmaan kuvernementissa säilytti ortodoksisen uskonsa. Saaren- ja Muhumaalla ortodoksisen kirkon jäsenmäärä jatkoi kasvuaan.    

Uusi hiippakunta syntyy

  Heinäkuussa 1850 Pyhä Sinodi   muodosti erillisen ja itsenäisen Riian ja Miitavin hiippakunnan. Uuden hiippakunnan esipaimeneksi asetettiin apulaispiispa Platon (Gorodetski), joka samalla vihittiin arkkipiispaksi. Uusi hiippakunta oli jäsenmäärältään suuri – suuri oli myös ongelmien vyyhti. Suhteet luterilaiseen kirkkoon olivat tulehtuneet ja paikalliset seurakunnat natisivat liitoksissaan. Papisto ei ollut ajan tasalla. Räjähdysmäinen kasvu aiheutti enemmän kuin kasvukipuja. Ortodoksinen kirkko ei ollut valmis huolehtimaan uusien jäsentensä hengellisestä huollosta. Myös Pietarissa pantiin merkille alkanut paluumuutto luterilaiseen kirkkoon. Tsaari Aleksanteri II lähetti asiaa selvittämään apulaisadjutanttinsa, Vladimir Bobrinskin. Hän laati tsaarille selontekonsa 18. huhtikuuta 1864 tutustuttuaan hiippakunnan toimintaan. Selonteko oli karua luettavaa: Liivinmaan 140 000 kirkon jäsenestä vain ehkä 1/10 voidaan pitää aidosti ortodoksista uskoa tunnustavana. Bobrinski suositteli tsaarille uskonvapauden myöntämistä Liivinmaalle, koska näki väkipakolla kirkossa pidettävien vain aiheuttavan uusia ongelmia. Selonteon jälkeen arkkipiispa Platon vieraili suurimmissa seurakunnissa ja teki oman toimenpideohjelman ongelmien ratkaisemiseksi. Arkkipiispa Platonin näkemykset olivat kovin ristissä Pietarin Pyhän Sinodin näkemysten kanssa ja Riian arkkipiispa Platon vapautettiin vuonna 1867 tehtävistään ja siirrettiin palvelemaan Kirkkoa Donin hiippakuntaan. Marraskuussa 1917 vapautui Riian ja Miitavin arkkipiispan istuin, kun arkkipiispa Joann asetettiin Rjazanin ja Zaraiskin arkkipiispan tehtäviin. Samaan aikaan virolaiset seurakunnat esittivät hiippakunnalle, että 1880 lakkautettu Tallinnan apulaispiispan virka otettaisiin uudelleen käyttöön. Tehtävään ehdotettiin rovasti Paul (Pavel) Kulbuschia, joka tuolloin toimi Pietarissa virolaisen Pyhän Isidorin seurakunnan pappina. Joulukuussa 1917 katsoi Venäjän Pyhä Sinodi oikeaksi määrätä isä Paulin (piispalliselta nimeltään Platon) Tallinnan apulaispiispaksi. Piispaksi vihkiminen toimitettiin Tallinnassa Pyhän Aleksanteri Nevalaisen katedraalissa Toompean mäellä 31. joulukuuta 1917. Vihkiminen toimitettiin Pietarin metropoliitta Benjamin ja Luugan piispa Artemin johdolla. Tammikuun 23. päivänä 1918 pyhä patriarkka Tiihon määräsi piispa Platonin hoitamaan toistaiseksi Riian ja Miitavin arkkipiispan tehtäviä.

Ensimmäinen virolainen oli nimitetty Viron ortodoksien esipaimeneksi.

  Kirjoitus perustuu seuraaviin lähdeteoksiin:   Andrei Sõtsov : Eesti Õigeusu piiskopkond Stalini ajal, Tallinn 2004 J. Kahk – K. Siilivask : Eestin SNT:n historia,Tallinna 1986 S. Õispuu : Eesti ajalugu, Tallinn, 1992 Patriarh Aleksij : Pravoslavnie v Estonii, Pravoslavnaja Enziklopedija, Moskva 1999    

Kirjoittaja on Pro Estonia –lehden varapäätoimittaja

                 

 

Heikki Huttuneni kõne tänujumalateenistusel Eesti Vabariigi 90. aastapäeval 24. veebruaril 2008 Püha Kolmainu kirikus Helsingis. heikkihuttunen2008_322_edited-2.jpg

 

   

Teie Ekstsellens Eesti Vabariigi suursaadik pr. Merle Pajula,   vennad ja õed Kristuses.

Oleme täna siia kogunenud, et tänada Jumalat Eesti vabariigi üheksakümnenda aastapäeva eest.   Me täname Jumalat ime eest, mis sündis suvel ligi üheksakümmend aastat tagasi – Eesti vägede võidu eest Vabadussõjas.

 Me täname Jumalat ellujäämise ime eest – Eesti rahvas jäi edasi kestma hoolimata Nõukogude võimu-aegsest deemonlikust ja hävitavast okupatsioonist, mida võiks nimetada kõige ebainimlikumaksi türanniaks inimkonna ajaloos.

Me täname Jumalat Eesti taasvabastamise ime eest – laulev revolutsioon, mis viidi läbi ühegi vere tilgata.   Me täname Jumalat kõigi märtrite eest, kes jätsid oma elud Eesti vabaduse eest üheksakümmend aastat tagasi ning teises maailmasõjas – nende noorte meeste ja naiste eest, kes andsid oma elu erinevatel rindejoontel ja nende eest, kes langesid Soomet kaitstes.   Me täname Jumalat märtrite eest, kes andsid oma elu nii Saksa okupatsiooni kui ka Nõukogude pikaajalise rõhuva terrori kätte. Nad olid märtrid kristliku usu tõttu, nende ustavuse tõttu vabadusele, oma rahvale ja keelele, nende veendumuste ja pühendumuse tõttu.   Me vajame mälestust neist – et võtta eeskuju ning õppida nende vabadusejanust ja vaprusest. Nad kõik on meie jaoks tunnistuseks armastusest ja vabadusest, mis on tugevam, kui vägivald.     Eesti ja soome õigeusukogudustel on ühine sünnipäev. See on juunikuu seitsmes päev 1923. aastal. Siis liideti mõlemad kohalike kirikutega ja neile anti autonoomne seisund Konstantinoopoli oikumeenilise patriarhaadi all. Noorte iseseisvate riikide väikesed kirikud said iseseisvaks. Eesti ja Soome õigeusklikke inspireeris lootus, et neil kirikutel on oma ülesanne oma rahva seas. Nad uskusid, et on võimalik olla isamaaline soomlane ja siiras õigeusklik, olla isamaaline eestlane ja siiras õigeusklik. Nad mõtlesid, et Ida kiriku vaimsusel ja õigeusklikul kristlusel on oma koht ja neil on midagi omalt poole anda noorte riikide läänelikus ühiskonnas.   Teine maailmasõda ja selle ajal tekkinud Stalini kirikupoliitika pani proovile noorte kirikute elu. Mõlema autonoomne seisund oli ohus. Soomlased tulid kanoonilisest kriisist välja, sest poliitilised olud polnud nii ebasoodsad kui Eestis.  Eesti õigeusukirik “likvideeriti”, kui kasutada okupatsiooniametnike terminit. Tuhanded kirikuliikmed arreteeriti ja küüditati. Kümned kogudused suleti ja õigeusk eesti keeles ja eesti kultuuris oli kadumas.   Eesti õigeusukirikust sai kollektiivne märter. Koos Albaania kirikuga oli Eesti õigeusukirik teine, kelle elu ja tegevust taheti kommunismi ajal lõplikult lämmatada. See on karm tõde, mida on raske mõista neil, kes pääsesid rõhumisest kergemalt. Eesti kiriku saatus on soome õigeusklikele õudne pilt sellest, kuidas oleks võinud minna.   Täna näeme Eesti õigeusukirikut uues ajas. Näeme, kuidas kohalike õigeusukirikute autonoomia on taas saanud oma koha rahva arengus. Oma õigeusukirikul on ülesanded Eesti ühiskonnas, õigeusul on oma sõnum eesti kultuuris ja eluviisis.  

Eesti õigeusklike uus aeg räägib kiriku kutsumusest postkommunistlikus situatsioonis ja ühtses Euroopas. Seda on raske mõista ja tunnistada, kui me pole selgust saanud, milline on meie vahekord minevikuga, ateistliku hirmuvalitsusega ja selle jäänukitega. Kui me austame ja mäletame märtreid, näeme Jumala õnnistust katsumuste kaudu. Kohutav pilt muutub ikooniks – nägemuseks, mis peegeldab Jumalariigi valgust ja lootust. See räägib sellest, et ka vägivallast võimsam on vabadus ja armastus.

 

Soome ja Eesti Õigeusu Kirikute suhetest 

tekst: EAÕK

 

  Kahe hõimurahva – soomlaste ja eestlaste seas on suuruselt ja ajalooliselt teiseks olulisemaks kirikuks õigeusu kirik. Kummagi kiriku loos on palju sarnast ning kirikute suhted on olnud nende iseseisvumisest saadik olnud tihedad. Soome õigeusuliste enamus on karjala päritolu. Ehkki piirid nihkusid aegade jooksul edasi-tagasi, jäi enamus Karjalast Novgorodi vürstiriigi ja hiljem Vene riigi võimu alla, mistõttu neil aladel levis ka õigeusk. Tähtsateks keskusteks olid seejuures Valamo ja Konevitsa kloostrid. Hiljem jäid osa õigeusu alasid Soome suurvürstiriigi ning seejärel Soome Vabariigi piiridesse. Linnadesse asus elama ka vene päritolu inimesi, kellest osa hiljem rootsistus või soomestus. Erinevalt Eestist polnud aga Soomes luterliku talurahva seas usuvahetusliikumist. Ent karjalaste ja setude saatuses on väga palju ühist. Kumbki kirik sai pärast maade iseseisvumist Vene Kiriku pühalt Sinodilt piiratud omavalitsuse, ent taotles 1923. aastal kanoonilist autonoomiat Oikumeeniliselt Patriarhaadilt. Selleks sõitis Konstantinoopolisse ka ühine delegatsioon, kuhu kuulusid Eesti ülempiiskop Aleksander ja mitmeid Soome õigeusu tegelasi. Pärast autonoomia andmist patriarhaadi poolt sai kohaliku kandidaadi puudumise tõttu Soome Õigeusu Kiriku peapiiskopiks eestlane Herman Aav, kes oli selles ametis 1961. aastani. Tänu kirikute sarnasele staatusele, eestlaseset esikarjasele Soomes ja üldisele hõimuvendluse tundele olid sel ajal kirikute suhted väga tihedad. Tihti käidi vastastikku külas ning arendati koostööd mitmes vallas. Piiskopid pidasid korrapäraselt ühiseid nõupidamisi, millest 1930-ndatel võttis osa ka Läti metropoliit Augustins. Kahe kiriku saatused läksid 1940-ndast aastast muidugi eri rada: EAÕK asendati Eestis Moskva Patriarhaadi piiskopkonnaga ning kirik sai tunda nõukogude võimu survet ja tagakiusamist. Autonoomne EAÕK säilis paguluses. Seoses Karjala vallutamisega Nõukogude vägede poolt evakueerusid tuhanded karjalased mujale Soome aladele ning sulasid ajapikku põhirahvastikku säilitades seejuures oma usulise eripära. Ka SÕK-t püüti sõjajärgseil aastail Moskvale allutada, kuid tänu peapiiskop Hermani ja teiste kirikutegelaste kindlale vastuseisule jäi see teostamata. 1958 tunnustas MP koguni SÕK autonoomset staatust. Paguluses, eriti Rootsis elavad õigeusulised eestlased käisid soomlastega aga tihedalt läbi ja aastakümneid on kumbki kogudus Stockholmis kasutanud sama kirikuhoonet. Perestroika-ajal, mil usuelu järk-järgult vabanes, elavnesid ka eesti ja soome õigeusuliste suhted. Esialgu toimusid need ametlikus MP Eesti piiskopkonna ja SÕK suhete raames. Õige pea hakkasid eesti vennad aga vaatama soome omade poole ka autonoomia taastamisel eeskuju ja toetust otsides. Aja jooksul kujuneski SÕK peapiiskop Johannes peamiseks EAÕK autonoomia taastamise vahendajaks ja toetajaks. Nii enne autonoomia taaskehtestamist Oikumeenilise Patriarhaadi poolt 1996 kui ka pärast seda käisid vaimulikud ja kogudused üksteisel külas ning Soomest saadi paljusid kirikutarvikuid ja usulist kirjandust. Autonoomia taastamisel nimetati EAÕK metropoliidi asemikuks peapiiskop Johannes ning peavikaariks soome preester Heikki Huttunen. Neil aastatel andsid soome õigeusulised asendamatu panuse EAÕK aineliseks ja vaimseks toetamiseks ning selle struktuuride taasloomiseks. Samas oli SÕK-s ka neid, kes ei pooldanud EAÕK asjadega tegelemist, kuna pidasid olulisemaks suhteid Vene-Karjalaga. Jahenesid ju ka SÕK suhted Vene Kirikuga pärast seda, kui peapiiskop Johannes hakkas hoolitsema ka Eesti õigeusuliste eest. 1999 valiti EAÕK metropoliidiks Nazianzuse abipiiskop Stefanus. Sellest ajast peale on jätkunud EAÕK ülesehitamine rohkem oma jõududega ja välisabi osakaal üleüldiselt vähenenud. Suhted Soome õigeusulistega on aga jäänud oluliseks osaks kiriku välissidemetest. Väga palju on kontakte isiklikul pinnal ning nii mõnelgi EAÕK kogudusel on sõpruskogudus Soomes. Põhjanaabrid lõid 1996. a. Eesti õigeusu sõprusühingu (VYS), mis vahendab abi ja külaskäike, tutvustab EAÕK-s toimuvat ning on korraldanud juba mitu aastat seminare Eesti märterpiiskop Platoni elust ja tegevusest, samuti eestikeelseid jumalateenistusi Helsingis. Loodame, et eelseisev Karjala ja kogu Soome peapiiskop Leo külaskäik on oluliseks verstapostiks meie kahe sõsarkiriku sõpruses ja koostöös. Lühendeid:

EAÕK – Eesti Apostlik-Õigeusu Kirik

SÕK – Soome Õigeusu Kirik

MP – Moskva Patriarhaat

 

 

METROPOLIIT STEFANUSE SISSEJUHATAV SÕNAVÕTT EAÕK TÄISKOGUL 2008

Armsad preestrid ja diakonid!

Armsad koguduste esindajad, meie vennad ja õed Kristuses!

Kallid külalised!

 

Päev, mil oleme kogunenud oma Kiriku täiskogule, on meie Kiriku elus alati erilise tähtsusega; tänane päev on aga erakordne veel selle poolest, et meil tuleb valida piiskopid Tartu ja Pärnu-Saare piiskopkondadele. Käes on ajalooline hetk, mis võimaldab meil, 63 aastat pärast meie Kiriku vägivaldset laialisaatmist 9. märtsil 1945. aastal, lõpule viia tema ülesehitamine, täites viimase tühimiku – seades sisse EAÕK piiskoppide kogu.

  xx

Olen kindel, et te mõistate käesoleva erilise hetke tähtsust meie Kiriku edasise elu seisukohast ja et täna pealelõunal oma häält andes toimite Jumalasse uskudes ja täis meelekindlust, et võiksime oma eesmärgi täies mahus saavutada.

 xx

Meie päevakava on jagatud kaheks oluliseks osaks: enne lõunasööki arutame üheskoos mitmesuguseid majandusküsimusi ja anname täiskogule aru 2007. aasta majandustegevusest, mis vastavalt seadusele peab saama teie heakskiidu. Pärastlõunal on päevakorras ainult piiskopkondi puudutavad valimised, nagu Tallinna peapiiskopkonna nõukogu valimine ja Tartu ning Pärnu ja Saaremaa piiskoppide valimised.

 xx

Siiski tahaksin siinkohal juhtida teie tähelepanu mõningatele väga konkreetsetele asjadele, millel põhineb meie koguduste hingehoiu- ja misjonitöö ning millega suure tõenäosusega hakkab põhjalikumalt tegelema piiskoppide kogu niipea, kui ta on valmis tööle asuma.

 xx

Kirikule valmistab suurt muret tõsiasi, et ühiskond ilmalikustub üha enam ja enam. On selge, et mida rohkem ilmalikustumine edasi areneb, seda enam moonutab ta meie teoloogilist mõtlemist ja askeesielu, samal ajal „ühiskonnastades” evangeeliumi sõnumit, mille tagajärjel kristlus, selle asemel et olla olemise ja elamise viis, muutub lihtsalt üheks ideoloogiaks; või veelgi halvem, kipub olema suletud väikestesse rühmadesse, mis on altid arendama eneses fundamentalistlikke käitumisviise ja hoiakuid. Eesti ühiskonnas kaldutakse soovima kirikut, mille vaimulik sõnum ühiskonnas oleks võimalikult väikese ühisnimetajaga. Seda võiks sõnastada nii: „Las papid tegelevad taeva ja lindudega. Meie asi on tegelda üksnes maapealsete asjadega.”

 xx

Sellest tulenevalt varitseb meie inimesi pidevalt kaks ohtu: nad kas püüavad mõistusega usust aru saada ja seda seletada, või langevad moraalilugemise ja rituaalsuse kütkeisse.

 xx

On selge, et täna ennelõunal saame tegelda ilmalikustumise probleemiga üksnes väga põgusalt. Kuid samal ajal tähendab see, et peame – ja mida rutem, seda parem – välja selgitama, milline peaks oleme meie töö Kirikuna Eesti ühiskonnas, võttes aluseks Kiriku kolm kohustust: õpetada, pühitseda ja hingehoidlikult juhtida oma rahvast, et euharistiline liturgia, mis on kogu Kiriku keskpunkt, saaks oma täieliku ulatuse külluslikus ja viljakas suhtes jumalasõna ning meie osaks oleva hingehoiutöö vahel.

 xx

Seega tuleb taas üle vaadata meie vaimulikkonna, kuid teatud määral ka meid meie töös saatvate ilmikute vaimulik ja vaimne ettevalmistus. See aga eeldab ka seminari õppekavade põhjalikku läbivaatamist. Niipea kui piiskoppide kogu on moodustatud, võtan selle küsimuse kogu päevakorda kavatsusega täies ulatuses ajakohastada seminari teoloogiline, vaimulik, hingehoidlik ja praktiline õppekava.

 xx

Ning samal ajal peavad ka meie vaimulikud nõustuma mõningate täiendõppekursuste läbimisega, mida neile tulevikus pakutakse ja millest keegi ei tohi kõrvale hoida.

 xx

Siinkohal tahan aga tänada kõiki neid preestreid ja diakoneid, kes viimasel kahel aastal on usinalt osalenud seminari loengutes, nagu ka kõiki neid, kes järjepidevalt on mulle saatnud oma poolaasta tegevuse aruandeid. Tänu neile on mul märksa parem ülevaade koguduste elu edenemisest ning samas olen saanud neid endidki paremini tundma õppida ja eelkõige õppinud hindama nende panust ja tõsist töössesuhtumist. Nii et veel kord suur-suur tänu.

 xx

Siseministeeriumi statistika kohaselt on meie koguduseliikmete arv aastail 2000 kuni 2006 järsult kasvanud, ulatudes 18 000-lt 25 000-le. Keda see ei rõõmustaks? Sama lugu on ka meie kogudustega, mille arv on kasvanud 58-lt 63-le.

 xx

Jääb üle vaid vaadata, kuidas seda statistikat tõlgendada. Lõpptulemusena sõltub kõik ikkagi sellest, mil moel sellel maal õigeusku määratletakse.Tõepoolest, kui jälgida jumalateenistustel osalemist, ei saa me teada midagi, mida me juba ei teaks; osalus on, nagu teistegi kristlike konfessioonide puhul, kesine ja ühiskonnateadlased teavad seda väga hästi.

 xx

On ka teine viis statistika analüüsimiseks: kuuluvuse kaudu. Nagu teame, võib Õigeusu Kirikusse kuuluda perekondlikult, traditsioonist, ilma et ilmtingimata võetaks omaks selle Kiriku usk ja usutunnistus ning ka vastupidi: inimene võib olla õigeusklik, ilma et oleks sealjuures ilmtingimata seotud Õigeusu Kiriku ja selle pärimusega, aga kuidas seda kõike mõõta? Jäädes optimistlikuks meie tuleviku suhtes, eelistan oma hinnangutes olla pigem vaoshoitud seni, kuni me pole suutnud neid nüansse välja selgitada. Kui mitte täielikult, siis vähemalt nii palju, et teha kohaseid järeldusi.

 xx

Kõik ei ole siiski halvasti. Oleks ülekohtune väita, et Eesti ühiskonnas ei tunta selliste kristlike väärtuste nagu näiteks truudus, perekond, inimene, tähendust... Ja neis piirkondades, kus õigeusk on laiemat kõlapinda leidnud, eriti Setumaal ja Kihnus, võime eksimist kartmata öelda, et meie väärtused on sügavalt ja püsivalt juurdunud kohalikku kogukonda.

 xx

Jääb veel laste ja noorte küsimus. Nemad on kahtlemata meie põhiline võidupanus. Öeldes „lapsed ja noored”, ei mõtle ma üksnes lapsi ja teismelisi. Ma mõtlen ka neid 18–35-aastaseid noori inimesi, keda võib nimetada „noorteks täiskasvanuteks”. Kuidas saaks Kirik neile käe ulatada, kui antropoloogiliselt on nende „noorte täiskasvanute” suurimaks mureks hetkeline armastus, millest soovitakse, et see kestaks kogu elu? Kas mitte just sel, määrava tähtsusega ajal oma elus, ei katkesta nad suhteid Kirikuga?

 xx

Olen märganud, et statistikas ja ka Kiriku elus üldisemalt arvestatakse harva „noorte täiskasvanute” põlvkonnaga. Mõningad meie preestritest tunnevad mulle oma hingehoiutöö alastest seisukohtadest rääkides muret üksnes eakate inimeste heaolu pärast. See on kahtlemata kiiduväärne, aga tuletan meelde, et suhtlemine noortega on ülimalt tähtis ja just sellest jääb meil enamikul juhtudest vajaka.

 xx

Muuseas, pole kellelegi saladus, et vaimuliku elu aluspõhimõtted, mida me laste ja noorte südamesse külvame, hakkavad neis ühel või teisel eluhetkel tärkama ja varem või hiljem tulevad nad Kirikusse tagasi. Seepärast peavad preestrid ja vanemad hoolt kandma selle eest, et lastele juba väikesest peale neid põhimõtteid ja väärtusi pakkuda. Laste korrapärane osalemine jumalateenistustel on äärmiselt kasulik ja vajalik ning on väga kahju, et nad sellest võimalusest ilma jäetakse põhjendusel, et see ... segab suuri.

 xx

Mis meisse puutub, siis ärgem kunagi unustagem, et noored on alati kahe nähtuse võimuses: esimene seondub uudsuseotsinguga, mis mingiks ajaks juhatab nad teistele radadele; teine, mida nimetatakse „hilinenud sõnakuulmiseks”, toob nad juurte juurde tagasi. Just sellest jutustab meile tähendamissõna kadunud pojast. Kõige tähtsam meie jaoks selles tähendamissõnas on isa armastus eksinud poja vastu, mis võimaldab pojal isakoju tagasi pöörduda.

 xx

Samad küsimused kerkivad üles ka meie suhetes teiste kristlike konfessioonidega. Eestis on oikumeeniline dialoog hea, sest kristlike konfessioonide omavahelised suhted muutuvad päev-päevalt üha paremaks. Kui mõned erandid välja arvata, tuntakse koos töötamisest rõõmu ja see on äärmiselt julgustav.

 xx

Mis siiski ei tähenda, et minu jaoks, kes ma olen õigeusklik, poleks kristlaste ühtsuse teostamine seotud mõningate komplikatsioonidega. Need on seletatavad pinnapealse teoloogia ja kirikuõpetuse puudumisega, millest tulenevalt ei seosta usklikud oma „kristlane olemist” ühiskonnas enam ühe või teise kirikuga, samal ajal kui tõstatatud küsimustele saab vastuseid leida ennekõike ja ilmselgelt just iga kiriku siseselt.

 xx

Samas tundub mulle – vennalikust taktitundest teiste konfessioonide suhtes konkreetseid näiteid toomata –, et liigselt on levinud kalduvus anda eesõigusi kõigele kohalikule ja seda Kiriku kogumaapealse mõõtme arvel. Ning võib ka olla, et meie, õigeusklikud, pole veel küllaldaselt aru saanud, kui hea ja ülesehitav võib olla meie tegevus Eesti Kirikute Nõukogus. Mis puutub aga meie õigeusu kogukonda Eestis, võime suhtumises oikumeeniasse leida kõige erinevamaid seisukohti, mis ulatuvad avatuse hoidmisest kuni eneseteadvuse varju peitumiseni. Sellele lisandub veel ühe ja sama Kiriku, meie püha Õigeusu Kiriku õdede ja vendade vaheline traagiline lõhestatus. Lõhestatus, millest ma praegu ei näe kahjuks mingit väljapääsu, sest teine osaline ei lakka oma poliitilise mängu hetke-eesmärgi tõttu kinnitamast, „et nii see jääbki, et aastakümneid pole oodata mingit muudatust”.

 

Mu armsad sõbrad,

 

Ükski kogukond ei arene, kui iga selle liige ei tee iseendas läbi vajalikku pöördumist. Just see on vaimne läbimurre ja tõelise tarkuse märk!... Ja nõutav on analüütiline pingutus, mis on üle emotsioonidest, et toimida ja luua korda selles vaimulikus ja moraalses segadikus, mis meie ühiskonnas valitseb. Ulatuslik ettevõtmine, mis seisneb selles, et esmalt tervendada olukorda meie eneste Kirikus, toetudes uuenduslike ettepanekute jõule parema tuleviku nimel. Aidaku meid Jumal, et saaksime selle tähtsa ülesande täitmisega hakkama.

 xx

Tänades teid kõiki ustavuse ja pühendumuse eest, õnnistan ma teid isalikult Kristuses, Issandas ja Päästjas.

 

+ Stefanus

Tallinna ja kogu Eesti metropoliit

Tallinn, 12. juuni 2008

  

  

Suomen arkkipiispa Leo historiallisella vierailulla Virossa

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo teki virallisen vierailun Viroon 10.-15. tammikuuta Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanoksen kutsusta. Arkkipiispan seurueeseen kuuluivat rovasti Timo Mäkirinta ja diakoni Harri Peiponen.

Vierailu oli historiallinen - Suomen kirkon arkkipiispa oli ensimmäistä kertaa virallisesti tutustumassa Viron sisarkirkkoon.

Ajoitus oli erinomainen: vierailu toteutui Viron tasavallan 90. juhlavuotena, mikä pantiin merkille virolaisissa lehdissä. Metropoliitta Stefanos teki virallisen vierailun Suomeen vuonna 2003.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli tutustuminen Viron kirkon kirkkokeskukseen Wismarinkadulla. Keskuksessa oli tapaaminen Viron kirkon kirkollishallituksen kanssa. Tapaamisessa käsiteltiin virallisesti kirkkojemme välistä yhteistyötä ja suhteita.

"Keskustelu oli hyvin lämminhenkistä ja avointa. Todettiin, että on ilmennyt joitakin yksittäisiä kielteisiä kannanottoja koskien kirkkojemme suhteita. Mutta tällaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä läheisiin ja hyviin suhteisiin kirkkojemme välillä", kuvaili arkkipiispa Leo käytyä keskustelua.

Suomenkielisiä jumalanpalveluksia Tallinnaan

Hän kertoi, että tapaamisessa nousi esiin konkreettisia yhteistyöavauksia. "Suomessa, lähinnä Helsingissä, on säännöllisesti toimitettu jo 90-luvun puolivälistä lähtien vironkielisiä jumalanpalveluksia. Metropoliitta Stefanos esitti, että Tallinnassa voitaisiin vastavuoroisesti toimittaa säännöllisesti suomenkielisiä palveluksia."

Viron ortodoksinen kirkko on valmis tarjoamaan Tallinnassa kirkon suomenkielisille palveluksille ja arkkipiispa Leo uskoo, että Suomesta löytyy halukkaita pappeja ja kanttoreita toimittamaan jumalanpalveluksia.

Suomenkielisille palveluksille on varmasti tarvetta, sillä Tallinnassa asuu vakinaisesti tuhansia suomalaisia, matkailijoista puhumattakaan. Viron luterilaisella kirkolla on Tallinnassa suomenkielinen seurakunta. Metropoliitta Stefanos esitti myös yhteistyön aloittamisen suomalaisen ja virolaisen teologikoulutuksen välillä.

Arkkipiispa Leon mukaan eri yhteistyömahdollisuuksia Pyhän Platonin seminaarin ja suomalaisen teologikoulutuksen välille selvitetään. Hän toivotti virolaisia pappeja tervetulleeksi tutustumaan suomalaiseen pappiskoulutukseen.

Tyytyväisyydellä tapaamisessa todettiin vilkas ja laaja kanssakäyminen kirkkojemme seurakuntien kesken.

Tartosta Setomaalle

Vierailu jatkui Tarttoon, jossa toimitettiin Uspenskin kirkossa kommunistien vuonna 1919 murhaamien marttyyripiispa Platonin ja pappismarttyyrien Nikolai Bezanitskin ja Mihhail Bleiven rukouspalvelus.

Kirkossa säilytetään pappismarttyyrien reliikkejä. Pyhä Platon on haudattu Tallinnaan Kristuksen kirkastumisen katedraaliin. Kirkosta esipaimenet ja kirkkokansa kulkivat ristisaatossa marttyyrien murhapaikalle. Tartosta matkattiin syvälle Setomaahan, johon tutustuminen oli arkkipiispa Leon nimenomainen toive.

"Vierailu Setomaassa oli erityisen mieluisa. Olen aina ollut kiinnostunut rajan kulttuureista. Setokaisten historiaan ja kulttuuriin olen tutustunut Setokaisten ystävien toiminnan kautta. Nyt pääsin ensi kerran vierailemaan paikan päälle", kertoi esipaimen.

Hän toimitti liturgian Saatsen Paraskevan kirkossa ja tapasi kirkkokansaa. Korkean vieraan tapasi myös Setokaisten ülemtsootska (kuningas) Aare Hõrn Obinitsassa. Kuningas kutsui arkkipiispan uudelleen pidemmälle vierailulle ensi kesällä.

Esipaimenelle esiteltiin Setomaan tsasounia ja historiallisia kohteita. Obinitsan hautausmaalla hän kävi merkittävien tuonilmaisiin muuttaneiden setojen haudoilla. Kahtia jaettu Setomaa Obinitsan alueen seurakunnilla on ollut jo 1930-luvulta alkaen kiinteää kanssakäymistä Pohjois-Karjalan seurakuntien kanssa.

Neuvostoaikana katkenneet siteet on solmittu nyt uudelleen. Setokaiset kuuntelivat arkkipiispan puheita hyvin tarkasti, sillä heidän kohtalonaan on alueen kahtiajako: Venäjän puolelle on jäänyt setokaisten hengellinen keskus Petseri luostareineen.

Paikallisissa lehdissä korostettiin arkkipiispan olevan ennen muuta Karjalan piispa ja kerrattiin karjalaisten katkeraa historiaa. Vierailun alla Viron talousministeri Juhan Parts sanoi, että Venäjä antaa vielä Petserin takaisin Virolle. Mielipidetutkimusten mukaan yli 80 % virolaisista haluaa Petserin alueen takaisin. Venäjä ei ole ratifioinut rajasopimusta Viron kanssa.

Tallinnassa

Sunnuntaina arkkipiispa Leo toimitti liturgian pyhien Simeonin ja Hannan katedraalissa Tallinnassa. Paikalle oli saapunut joukolla kaupungissa olevia suomalaisia matkailijoita.

Esipaimen muisteli ensimmäisiä liturgiapalveluksiaan samassa kirkossa 2000-luvun alussa. Noihin vuosiin nähden kirkko oli kokenut todellisen uudestisyntymisen! Päivällä oli kirkkokeskuksessa tapaaminen nuortenliiton aktiivien kanssa.

Nuoret tarjosivat arkkipiispa Leolle ja metropoliitta Stefanokselle kreikkalaiseen tapaan Vassilopita -kakkua. Viron ja Suomen nuortenliitoilla on tiivistä yhteistyötä ja kansainvälisissä yhteyksissä suomalaisilla ja virolaisilla on usein hyvin samanlaiset näkemykset. "Suomessa meillä on vankka perinne ja kokemus toimimisesta Syndemos-järjestössä.

Kansainvälisen ortodoksisten nuorten järjestön toiminnassa on tällä hetkellä vakavia vaikeuksia. Sovimme, että yhdessä Suomen ja Viron kirkot määrätietoisesti puuttuvat tilanteeseen. Kirkoillamme on samanlainen näkemys siitä, millainen Syndemos -järjestön tulisi olla", totesi arkkipiispa. 

Tapaaminen alueministerin kanssa

Toiseksi viimeisenä vierailupäivänä oli tapaaminen sisäasiainministeriössä alueministeri Vallo Reimaan (IRL) kanssa. Ministeri vastaa Viron hallituksessa kirkollisista asioista.

Ministerin avustaja totesi tapaamisen olleen tärkeä: ministeri oli ollut erityisen tyytyväinen arkkipiispa Leon näkemyksiin Suomen ja Viron kirkkojen merkityksestä Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin toiminnassa ja oli ilmaissut tyytyväisyytensä kirkkojemme tiiviiseen yhteistyöhön ja nähnyt sen vahvistavan Viron ja Suomen valtioiden toimintaa Euroopan Unionissa.

Kuriositeettina mainittakoon, että tapaamisen jälkeisenä päivänä IRL -puolueen puheenjohtaja Mart Laar ilmoitti, että ministeri Reimaa vaihdetaan toimeliaampaan ministeriin!

Pyhän Platonin muistoliturgia Vierailu jatkui käynneillä Pärnussa, Seli- Tõstamaalla ja Pootsi-Kõpussa, jossa on pyhän Platonin kastekirkko. Ennen Haapsalua arkkipiispan seurue tutustui pari vuotta Komsissa toimineeseen Viron kirkon tuohustehtaaseen.

Pyhän Platonin muistopäivä

Vierailu päättyi pyhän Platonin muistopäivän liturgiaan Kristuksen kirkastumisen katedraalissa Tallinnassa. Liturgian jälkeen toimitettiin rukouspalvelus Viron marttyyreille ja luovutettiin metropoliitta Stefanoksen myöntämät Pyhän Platonin kunniamerkit arkkipiispa Leolle, Kreikan suurlähettiläs Khristos Karapanosille ja kuudelle ansioituneelle Viron kirkon jäsenelle.

Liturgian alussa kävi Platonin haudan ääressä rukoilemassa Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksisen kirkon (MPEÕK) metropoliitta Kornelius. Metropoliitta Stefanoksen pyynnöstä huolimatta hän ei jäänyt palvelemaan liturgiassa.

Poikkeuksellisen läheiset suhteet Puhuessaan pyhän Platonin III lk:n kunniamerkin luovuttamisen yhteydessä metropoliitta Stefanos sanoi: "Kun emme huomioi niitä läheisiä ja lämpimiä henkilökohtaisia yhteyksiä, joita meillä kahdella esipaimenella keskenämme on, voimme todeta että sisaruskirkoillamme on ortodoksisessa maailmassakin poikkeuksellisen läheiset suhteet. Kun vielä otamme huomioon historiallisen taustamme, voimme todeta Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan todella ansainneen tämän kunniamerkin vaatimattomana kiitoksena kirkkomme puolesta tehdystä työstä."

Arkkipiispa Leo lahjoitti kirkkokeskuksen kirjastoon karjalankielisen Uuden testamentin (Uuzi sana) ja Psalmit -kirjoja. "Metropoliitta Stefanos kiitti useassa yhteydessä hyvästä yhteistyöstä.

Viittaukset henkilökohtaisiin suhteisiimme ovat sikäli osuvat, että olemme tavanneet useammin kuin ehkä tiedetäänkään. Muistelimme lämmöllä tapaamisiamme Helsingissä, kun metropoliitta Stefanos kävi Helsingin kautta ensimmäisillä tutustumiskäynneillään Virossa.

Tämän jälkeen yhteydenpitomme on vain tiivistynyt, puhumattakaan lukuisista tapaamisista ja yhteisistä esiintymisistämme kansainvälisissä yhteyksissä. Vierailun aikana meillä oli runsaasti aikaa kahdenkeskisiin pitkiinkin keskusteluihin.

Tällä vierailulla ovat luottamukselliset ja läheiset suhteemme vain vahvistuneet", arvioi arkkipiispa Leo.

Ari Sirviö  

(Aamun Koitto 3/2008/ Kirjoittajan luvalla) Tekstissä käytetty Setukaisten sijaan setokainen –sanaa, kielitoimiston ohjeen vastaisesti, mutta Setomaalla elävien pyynnöstä ;))